3.4.2017 Storhornet Godøya

Vielä yksi Norja-haaveeni oli toteuttamatta, eli kiivetä jonnekin korkealle. Realiteetit toki tunnistin, eli kaksivuotias ei välttämättä ole ihan vielä valmista vuorikiipeilijäkamaa. Sanoin, että mennään jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa minä voin halutessani kiivetä ja voidaan tehdä joku leppoisen paikan parkki, missä sitten voidaan syödä eväitä ja retkeillä. Näillä ajatuksi valittiin siis Godøya og Fjellfotvegen. Vähänpä tiesin! 😂

Ajeltiin siis heti aamulla Godøyaan, mikä on siis samalla saarella kuin Alnes, missä ekana päivänä käytiin. Auto parkkiin ja lähdettiin koko porukalla polkua hakemaan. Jossain siellä alhaalla (ainakin kartan mukaan) olisi mennyt toinenkin reitti, mutta koko seurue yksimielisesti päätti lähteä rinnettä nousemaan. Katsotaan nyt mitä sieltä tulee!

Heti ensimmäiset vastaantulijat toki varoittelivat että rinne on jyrkkä ja se on täyttä nousua koko ajan. Mutta jatkettiin silti. Jopa Hedda halusi kävellä itse, vaati toki aika paljon tukea takana kulkijalta. Oscar kyllä yllätti, nelivuotias kiipesi koko matkan aivan valittamatta! Ensimmäisenä meni, jaksoi hyppiä ja kävipä aina välillä takaisin alempana meitä muita moikkaamassa ja palasi takaisin ensimmäiseksi! Käsittämätön suoritus!

Nimittäin olihan se jyrkkä reitti! Varmasti kaikilla meistä otti koville, mutta kyllähän se oli mukavaa! Teki niin hyvää! Keli oli huomattavasti mukavampi, noin +12 astetta, kiivetessä tuli jopa kuuma. Varsinkin silloin kun Hedda oli kantorepussa. 🙂 Pidettiin sopivasti taukoja, syötiin osa eväistä jo matkalla, mutta niin vaan ylös päästiin! Ylhäällä on Alnesvatnet-järvi. Uskomattoman kauniit maisemat avautuivat yli järven! Järvi on tosi iso ja se on kuulemma ihan suoraan juomavettä, uiminen esimerkiksi on tästä syystä Alnesvatnetissa kielletty.

Pistettiin leiri pystyyn isolle kivelle ja syötiin eväitä. Ja levähdettiin nousun rasituksista. Kyllä saivat nimittäin viimeiset metrin lähes vanhatestamentilliset tunteet, korpivaelluksen viimeset metrit vaativat pelkkää uskoa! 😂

Mahat täynnä lapset lähtivät tyytyväisinä leikkimään, niin eikös kohta ala Heddan huuto kuulua, tyttö oli pudonnut vesilätäkköön! Raukka siellä jääkylmässä vedessä, aivan naamalleen! Läpimärkänä, kumisaappaat puolillaan vettä! Riisuttiin tyttö ja käärittiin Mackin paitaan. Onnellinen jälleen niistä merinovillaisista vaatteista, kuivuvat nopeasti ja paluumatkalle puettiin taas kuivat villahousut jalkaan. Hedda matkusti siis alas villahousuissa, Mariannen sukissa ja Mackin fleesessä. Eikä palellut! Jopa nukahti kantorinkkaan loppumatkasta!

Heddan kuitenkin vielä kuivatellessa ylhäällä, minä lähdin luvan kanssa vielä kiipeämään ihan huipulle, Storhornetille asti. Huippu on siis 497 metriä meren pinnan yläpuolella. Ja kyllä se kiipeäminen ihan urheilusta kävi! Paikoin oli ihan niinkin pystysuoria pätkiä, käsillä ja jaloilla piti kiivetä, ei enää ihan pelkästään kävelyksi mennyt. 🙂 Voi että mä tykkäsin! Puuskutin ja puhisin, mutta tykkäsin! Tuuli tosi kovaa, olisiko ollut sellaista 17-18 m/s, jos nyt ihan arvauksen heitän. Piposta sai pitää kiinni ja nojata tuulta vasten. Kyllä oli kauniit maisemat ylhäältä!! Näkyi taas Ålesund, tietenkin Alnesin majakka sekä myös Valderøya, missä siis tämä Mariannen koti on. Ja loputon meri! Avointa Atlantia niin pitkälle kuin vain silmä kantaa. Lumisia vuoria näkyi, se kaikki taas jälleen kerran salpasi hengen! (Maisemat ja tietenkin ohuempi ilma yhdistettynä sohvaperunan kuntoon, heh!)

Muut olivat jo lähteneet paluumatkalle ja saavutin heidät liukkaalla ja jyrkällä polulla. Huomasi kyllä väsymyksen, aina kun pysähtyi paikalleen, jalat alkoivat täristä! Niin huippua! 😀

Huomenna lennetään kotiin, vieläpä aamulennolla. Niinpä tänään oli vähän niinkuin viimeinen päivä Ålesundissa. Tähän hätään, pakkohan tänne on palata!! Ikävä tulee, tietenkin Mariannea, kuten aina, mutta myös tätä kaikkea. Tuota ihanaa maisemaa olohuoneen ikkunasta, ihania vuoria! Näitä mielettömiä ulkoilumaisemia, ihanan reipasta elämäntapaa. Tulen kaipaamaan. Tulen palaamaan, joskus!